perjantai 12. marraskuuta 2010

Keski-Mongolia, Mongolia

Suuri seikkailu Tsinghis Khaanin jalanjäljillä [osa 1]

Arojen tomuttajat

Saavuimme Mongoliaan Ulan Batoriin klo 06 sunnuntaiaamuna 31.10. Asemalla meitä vastassa oli hostellin ystävällistä henkilökuntaa oranssin kylttinsä kera, joilta saimme kyydin tulevaan kotimajaamme. Alkuperäinen suunnitelma oli viettää yö hostellissa ja lähteä seuraavana päivänä hostellin järjestämälle retkelle. Tilanne sai kuitenkin nopean käänteen, kun aamiaista syödessämme saimme kuulla, että neljän hengen ryhmä oli lähdössä reilun tunnin sisällä 11-päivän retkelle kohteisiin, joihin mekin halusimme mennä. Koska hinta määräytyy osallistujamäärän mukaan, tulisi tämä vaihtoehto halvimmaksi. Nopeiden päätösten jälkeen otimme pikaisen suihkun ja lähdimme ryhmän mukaan. Ryhmä koostui paikallisista kuljettajasta ja oppaasta sekä neljästä muusta seikkailijasta: Sylvia ja Ruland (SWI/GER), Tom (IRE) ja Sasha (GER/JAP). Lähdimme matkaan rahattomina ja eväittä, joten pysähdyimme ensimmäiseksi hoitamaan matkakassaan lisää likviditeettiä sekä omiin reppuihimme myöhemmin kullanarvoiseksi osoittautuneita eväksiä. Iloisena yllätyksenä matka-ajokkimme oli Simolle armeijasta tuttu pikkuympäristöpommi nimeltä "pulla-UAZ", eli virallisemmin UAZ-452 pakettiauto.


Iloinen pulla-automme

Kuskimme Ulrzi oli pukeutunut uljaasti sävy sävyyn autonsa kanssa

Matkalla näimme rahtikamelin muuttopuuhissaan talvisijoille

Muutaman tunnin pomppuisen ajomatkan jälkeen saavuimme Khustain Nuruun kansallispuistoon, joka on kuuluisa Takhi-villihevosistaan. Hevoset katosivat Mongoliasta 60-luvulla mutta kanta on palautettu puistoon eurooppalaisten eläintarhojen avulla. Ensimmäiset 15 villihevosta tuotiin Hollannin eläintarhasta takaisin kotikonnuilleen vuonna 1992 ja vuoteen 2000 mennessä villihevosia oli tuotu Euroopasta kaiken kaikkiaan yhteensä 85 yksilöä. Tämän jälkeen kanta on kasvanut luonnollisesti sen ollessa nyt noin 270 yksilöä. Khustain Nuruun kansallispuistossa on noin kolmasosa Mongolian villihevosista.


Takhi-villihevosta on yritetty kesyttää kautta aikojen, mutta se on pysynyt villinä lajina

Näiden villihevosten bongaamisen jälkeen vietimme loppupäivän iloisessa pikkuautossamme matkaten kohti auringonlaskua. Töyssyisten tuntien jälkeen saavuimme vanhan nomadipariskunnan paimentolaismajaan eli jurttaan. Paikalliseen tapaan heti saavuttuamme perille, tarjosi pariskunta meille maitoteetä, josta laktoosivammainen Laura ei voinut kieltäytyä. Tällä kertaa kyseessä oli lehmänmaitoon tehty tee. Maitotee voidaan tehdä myös jakin-, hevosen-, vuohen- ja kamelinmaitoon. Maitoteen lisäksi talon isäntä tarjosi vierailleen nenätupakkaa, jota nuuskailimme tottuneesti aivastellen.


Kaikki Mongolian joet laskevat maasta poispäin, kuvan Baikal-joki laskee nimensä mukaisesti Baikal-järveen. Simo kävi pesemässä naamarinsa samaisessa joessa, joka paljastui myöhemmin kultakaivosten saastuttamaksi syanidivirraksi

Auringonlasku pölypilveen

Perheen pää piipulla

Mongolian nomadit muuttavat yleensä kaksi kertaa vuodessa. Kesällä he asuvat jokien ja järvien läheisyydessä, talvella vuorten eteläisellä sivulla välttäen näin hyytävän kylmän pohjoistuulen ja maksimoidakseen auringon määrän. Jurtta on huovutetulla villalla eristetty teltta, jonka seinät on tuettu puukehikoilla ja katto koristeellisilla puusäleiköllä. Mikä erikoista, teltat pysyvät pystyssä ilman ensimmäistäkään naulaa ja ruuvia sillä kaikki liitokset on tehty nahalla tai nyörillä. Keskellä telttaa on myös keittolaitteena toimiva tulisija, jota lämmitetään joko lehmänkakkapökäleillä tai puulla. Naisilla ja miehillä on jurtassa eri puolet ja omat sängyt. Keittiö on naisten puolella ja aseet miehen puolella.


Vaimo kokkailee tottuneesti päivällistä
  
Perinteisesti huonekalut ja teltanosat on tehty sekä koristeltu itse

Aurinko nousee lämmittämään Mongolian aroja

Pariskunta ja autokuskimme

Moido

Toisena päivänä heräsimme ihastelemaan auringonnousua läheiselle kukkulalle, jonka jälkeen ponkaisimme liikkeelle virkeinä silmät auki nukutun yön jälkeen. Jo tässä vaiheessa tunsimme suurta iloa uusista ystävistämme, jotka hauskoina ja puheliaina tulisivat ilostuttamaan matkaamme kohti Mongolian sydäntä. Parin tunnin reippaan pompukkaan ajokyydityksen jälkeen saavuimme Karakorumiin, josta Frederikin biisistä tuttu Tsingis Khan johti Kiinan sotaretkiään 1200-luvulla.



Hän Karakorumista ajoi Pekingiin orillaan
Hah! Huh hah!
Kiinalainen väki joutui paniikkiin torillaan
Hah! Huh hah!
Ja erämäässä Gobin hän totesi vain,
Tän tappamisen jobin, kun lahjaks sain
Ja sitten pojat mennään Persiaan!

Huh! Hah!

Tsing Tsing Tsingis Khan!
Kaikkien naapurikansojen alistaja
Tsing Tsing Tsingis Khan!
Hirveän miekkansa hilpeä kalistaja
Sapelia käytti. Wuah hah hah hah haa!
Maan kauhulla hän täytti. Ah hah hah hah haa!
Elintilaa huusi tullessaan.


Munkkien kotimaja

Kaupungissa sijaitsee myös Mongolian vanhin ja ensimmäinen munkkiluostari Erdene Zuu Khiid, jonka toiminta lakkasi vuonna 1937 Stalinin johtamissa vainoissa. Luostarin kaikki munkit joko tapettiin tai kuljetettiin Siperiaan, josta he eivät koskaan palanneet. Elämä palautui luostariin jälleen 1990-luvulla kommunismin romahdettua ja uskonnonvapauden palauduttua Mongoliaan. Vanhat temppelit toimivat nykyään museoina ja uudemmassa luostari jatkaa äänekästä eloaan. Pääsimme seuraamaan munkkien seremonioita, jotka kestävät 5-7h päivittäin. Tilaisuudessa eri-ikäiset munkit musisoivat kakofonisesti käyttäen pillejä, torvia ja lautasia. Nuorimmat lapsimunkit jauhoivat purkkaa vilkuillen levottomina ympärilleen vanhempien smunkkien keskittyessä hurmoksen luomistilaan. Epärytmikkään harmonian vallitessa nämä vanhemmat seniorit lausuivat pyhiä tekstejään monotoniseen ääneen. Tunnelma oli varsin koukuttava sillä seurasimme seremoniaa pitkän tovin ja olimme tästä varsin haltioissamme.


Smunkkitaidetta

Munkkiluostarin seremonioiden jälkeen ohjelmassa oli taas UAZin takapenkin kuluttamista aina matkapahoinvointiin asti kohti päämääräämme, Naiman Nuurin kansallispuiston kahdeksan järven aluetta. Iltarutiinit sujuivat tutuissa merkeissä maitoteen ja yksinkertaisen päivällisen täyttäminä. Iltamme huipentui kuumiin hetkiin, kun perheen isäntä kävi lataamassa kaminamme täpötäyteen puuta asteiden noustessa kohti kotisuomalaista saunaa. Juuri kun sopiva nukkumislämpötila oli palautunut telttaan, yllätti isäntämme toisen kerran samalla tempulla lisäten pökköä pesään. Olimme pakotettuja riisuutumaan alusvaatteisillemme ja vuorotellen jokainen kävi viilentymässä happihypyllä Mongolian kylmässä pakkasyössä. Tämän yön jälkeen opiskelimme yhdessä miten lausua "Stop" mongolian kielellä.


Perheen isäntä ja yksi ratsastushevosista. Ratsastajilla ei ole määrättyjä hevosia, vaan he valitsevat päivittäin sopivan hevosen itselleen

Yhdellä nomadiperheellä on noin 500 eläintä

Koirat ovat tärkeä osa nomadiperhettä, koska ne toimittavat vartijan virkaa

Mukelo

Kolmantenä päivänä viileän raikas tuulahdus herätti meidät uusiin haasteisiin sillä tänään olisi vuorossa hevosratsastusta. Laura on vanhastaan kokenut kouluratsastaja mutta Simpalle kerta tulisi olemaan ensimmäinen. Oppaan ohjeiden mukaan puimme päälle likimain kaikki vaatteemme, koska ilman piti olla jäätävän tuulinen. Tämä yliystävällinen neuvo osoittautui kuitenkin turhaksi liioitteluksi sillä päivä oli todella lämmin ja aurinkoinen (Larpun pyllyanturi antoikin lämpötilalukemaksi +15 C).


Hevoslauma koottiin yhteen ja siitä valittiin lassoamalla sopivimmat hevoset niiden jukuroidessa samalla vastaan

Naiman Nuurin kahdeksan järven alue on syntynyt vulkaanisen toiminnan seurauksena ja seuraavan kahden päivän aikana tarkoitus oli vierailla kahdella näistä järvistä. Hevosten ohjastamiseen annettiin yksinkertaiset neuvot. Käskyllä CHU! ja napauttamalla jaloilla kylkiä hevosen saa liikkeelle ja kulkemaan kovempaa, ohjaksista ohjataan kulkusuuntaa ja hevosen päälläollessa ei saa tehdä käytännössä mitään, jottei hevonen säikähtyisi ja pillastuisi. Selässä ei saanut myöskään avata takkeja tms, joten hikoilimme kuin pienet löylymakkarat paahtavassa auringossa. Myös kuvien ottaminen oli kielletty, joten kaikki mieleenpainuvimmat maisemat piti tallentaa silmäkameralla vasempaan aivolohkoon.


Hepat lounastauolla

Vietimme hevosten päällä unohtumattomat kahdeksan tuntia ja koimme toinen toistaan uskomattomampia maisemia. Laukkaan ei tällä kertaa vielä ylletty (koska hevoset useista CHU!-kehotuksista huolimatta eivät vaivautuneet siirtämään kavioita toisen eteen sen ripeämmin), mutta väitämme että ensikertalaista ei Suomessa päästettäisi vastaaviin maasto-olosuhteisiin. Maasto vaihteli jyrkistä kivikkoisista nousuista jäisiin ja liukkaisiin laskuihin. Välillä tiukkojen paikkojen aikana jännitti niin, että suuta kuivasi. Tosin juomataukojakaan ei pidetty, jonka johdosta yksi ratsastajistamme oli kuukahtaa kuumuuden ja nestevajauksen johdosta.


Pitkän päivän jälkeen maali häämöttää

Iloinen kouluratsastaja laukkapiruetin jälkeen

Uusi hotellimme (ensimmäinen vasemmalta)

Illalla pääsimme nauttimaan jakinmaidosta tehdystä jogurtista, jonka kerrottiin olevan mongolialaisten valkoisten hampaiden salaisuus. Perinteisiin tapoihin kuului myös nuolla astia, koska tämä oli kuulemma hyväksi kielelle. Jäimme miettimään lääketieteellistä selitystä näihin teorioihin... Joka tapauksessa jogurtti oli hyvää kirpsakkuudessaan. Nukkumaanmenoamme varjosti tieto lähimetsässä vaanivasta sudesta, joka koetteli myös kylänmiesten hermoja. Telttaa lämmitettiin yöllä jo ryhmätyönä sillä nukuimme eristämättömässä kesäjurtassa. Aamuyöstä saimme apua lämmitystyöhön perheen vahvimmalta mieheltä, joka väkivalloin ruhjoi kaminan takaisin tulikuuman hehkuvaksi. Samainen mies tunnetaan myös painijanimellä Elefantti. 
 

Mongoliassa lasten perhepäivähoidossa heidän peräänsä ei katsota aivan niin tarkasti

Retken neljäs päivä valkeni hieman kankeissa tunnelmissa sillä rodeoratsastajiemme tottumattomat peput ja jalat olivat eilisestä ratsastussessiosta hieman jumissa. Suomalaisen Elovena-pikapuuron vahvistamina valmistauduimme tulevaan vaelluspäivään hieman kevyemmällä varustuksella kuin eilen. Oppaan mainitsema 25km mäkisessä maastossa kaiveli takaraivon nystyröissä kun pakkasimme reppuun vettä ja lisäeväksiä. Tässä vaiheessa olimme jo huomanneet, että riittävästä veden määrästä ja juomisesta piti pitää itse huoli, koska paikallisia vedenjuonti ei sen suuremmin kiinnostanut. Kenties tässä myös syy havaitsemiimme yleisiin munuaiskipuihin nomadien keskuudessa, kun kalsiumpitoinen maitotee tuntuu ainoalta virvokkeelta vodkan lisäksi. Oppaaksemme lähti viimeyöltä tuttu kovaäänisestä lämmitystyöstä huolta pitänyt perheen pää, Elefantti. Mikä sikäli erikoista, ratsasti hän hevosella kun me muut taapersimme perässä.


Elefantti odottelee hitaita patikoijia

Arot olivat pullollaan jättimäisiä savusieniä,  joille Tom päätti näyttää taivaan merkit

Käsi kädessä

Parin tunnin kävelyn tuloksena pääsimme määränpäähän, alueen suurimmalle järvelle. Järvi oli vasta siirtymässä talviasentoon jäätymisprosessin melodioiden säestyksessä. Äänet kuullostivat erehdyttävästi ulkoavaruuden elektronisilta signaaleilta, joskin myös kauniilta äiti luonnon laululta. Paluumatka meni varsin omatoimisissa merkeissä sillä oppaamme ratsasti liukkain askelin takaisin kylään suorinta tietä.


Järvellä

Saavuttuamme takaisin kylään saimme unohtaa rentouttavat jalanhierontahetket, koska Elefantti oli keksinyt meille paikallista harrastetoimintaa, polttopuunkantoa metsästä.


Puu liikkuu

Päivän "kohokohta" oli kuitenkin vasta tuloillaan. Luvassa oli vuohen teurastusta, joka toteutettaisiin sikäläiseen tapaan:

1. Kellistä vuohi selälleen apumiestä käyttäen
2. Viillä kädenmentävä aukko vuohen vatsaan
3. Työnnä käsi (vielä elävän) vuohen sisälle sydämen tavoittaaksesi
4. Purista tyrehdyttäen aortan verenkierto
5. Hengenlähdön jälkeen poista sisäelimet ja hyytynyt veri
6. Nylje nahka käsin irti
7. Pilko vuohi osiin ja anna teurasjätteet koirille
8. Valmis

Omassa jurtassa nautitun illallisen jälkeen päätimme vierailla perheen omassa keittiöjurtassa. Ympäri telttaa olleet teuraspalat ja sisäelimet loivat lämpimään jurttaan niin ikimuistoisen ällöttävän lemun, jota ei ainakaan raikastanut kattilassa porissut vuohen kokonainen pää. Tämä karnivorismin ilotulitus oli hieman liikaa meille ruohonsyöjille ja poistuimme hiljaa takavasemmalle. Tässä välissä myös mainittakoon sinne pikaruokamaailmaan, että mongolialaiset syövät ja kaluavat todellakin kaiken eläimestä: lihan, rustot, nahat, silmät, aivot, kaviot, turvan jne nirsoilematta hymy huulilla. Maistuisiko siis ensi kesän grillikauden uutuutena jakin silmäpaistos höyrytetyillä kiveksillä, alkuruokana nenäontelo-kaviokeittoa ja ihanana jälkiruokana nahkakakkua? Bon appetit.


"Hyökkäykseen! Mie siulle näytän närhen munat."

Laura ja tyttö

Jäinen joki halkaisee laakson

Seuraavana päivänä kävelimme takaisin edelliseen leiriin auringon paistaessa. Viimeinen päivämme Keski-Mongolian alueella värjäytyi hieman keltaiseksi, kun saimme mukaamme eiliset teuraspään keittovedet ainakin hajun, maun ja värin perusteella. Loppupäivästä vierailimme muutamalla vaatimattomalla vesiputouksella. Kun Laura uskalsi pestä hyytävässä vedessä vain varpaansa, uiskenteli Simo tottuneesti routavedessä. Oli aika päättää matkan ensimmäinen osuus ja suunnata kohti Gobin autiomaata.

Tarina jatkuu...


Iloa vuorilla

Jääputous

"Kylmää."

"Jep."

Legot ok ja matka jatkuu

3 kommenttia:

  1. Kohtalaisen karulta vaikuttaa meininki ja miljöö Mongoliassa, tilaa riittää.

    VastaaPoista